
Elämästä huvittavia yksityiskohtia etsivä kirjoittaja syyllistyy usein liialliseen dramaattisuuteen sekä naiiviin kiukutteluun, eikä löydä kotimaisista teatteriesityksistä juuri koskaan mitään hyvää. Yliopistossa taiteiden tutkimusta opiskelevana teatterityöläisenä turvatun tulevaisuutensa hylännyt nuori nainen ei käsitä mitä iloa on piikkikorkkareista, rakennekynsistä, kiinteistä työajoista tai taskulaskimesta - eikä osaa nimetä ainuttakaan viinimerkkiä.
Kirjoittaja on kotoisin suuresta maalaistalosta Keski-Suomen metsiköstä, mutta asuu yksiössä Ullanlinnassa, eikä kolmen vuoden jälkeenkään ole tottunut siihen, että naapuritalon ikkunoista näkee sisälle toisten ihmisten asuntoihin. Tai että oman kodin ikkunasta ylipäätään näkyy toinen talo.
Kirjoittaja inhoaa omaa taantunutta kielellistä ilmaisuaan, oopperan väliajalla etuilevia vanhempia ihmisiä, märkiä kenkiä, aikaisia herätyksiä sekä katuporan ja naulapyssyn ääntä. Hymyä huulille sen sijaan nostattavat rakkaat ihmiset, tilannetajuiset kommentit, kauniit maisemat, hyvä musiikki sekä suklaa. Kirjoittaja inhoaa ällöttävästi rakastuneita ihmisiä, paitsi silloin, kun on itse yksi heistä.
Luskelin ystäväni blogia, jossa hän hehkutti Karjalan kunnailla -DVD-boksia. Näin heti sieluni silmin kaikki ne asiat, joita hän tekstissään kuvaili ja pienen maalaiskylän romantiikka puri minuunkin heti, vaikken ole sarjaa koskaan katsonutkaan. Aloin oitis kaivata kesää. Ihanaa kylänraittia, hiekkatietä, vanhoja kauppoja ja tuttuja ihmisiä. Tottakai maailma on muuttunut nii paljon, ettei minun kotopuolessani tuollaista kylämeininkiä oikein enää synny, mutta lapsuudessani sellaista vielä oli.
Joskus toivon salaa, että asuisin jossain pienessä pohjoiskarjalaisessa kylässä, jossa elämänmeno olisi verkkaista ja ympyrät superpieniä. Olisi yksi kauppa, yksi kampaamo ja yksi koulu. Kun kesäisin kylälle sitten tulisi joku vieras ihminen, hän aiheuttaisi oitis hämmennystä ja juoruilua kylän keskuudessa. Kuinka ihanaa se olisikaan! Periaatteessa. Todellisuudessahan minä olen jo oppinut kaupunkitytöksi ja maaseudulla asuminen kesät talvet ei varmaankaan enää olisi minua varten. Ajatus on silti ihana.
Nautin siitä, kun talven mittaan mieleeni syttyy ajatuksia asioista, joita tahdon tehdä seuraavana kesänä. Teen niistä vähitellen listaa ja mitä pidemmälle päästään, sen innokkaampana odotan jo kesää. Yksi päivä puhuimme puolisoni kanssa, että ensi kesänä teemme pyöräretken Espooseen hänen lapsuutensa leikkipaikkoihin, entisiin koteihinsa (hän on asunut ainakin viidessä eri osoitteessa) ja ehkä koululujenkin pihoille. En malta odottaa, että kesä tulee ja voin mekossani pyöräillä pitkin pääkaupunkiseutua piknik-kori tarakalla. Kuinka ihanaa!!! Haaveilen myös siitä, ettei minun tarvitsisi mennä töihin ja voisimme puolisoni kanssa mennä moneksi viikoksi meille maalle ja etsiä aitoista vanhoja huonekaluja ja kunnostaa niitä! Hioa, maalata, entisöidä. Kuinka mahtavaa se olisikaan! Lisäksi haaveilen pienestä ulkomaanmatkasta.
Kesälle on tarjolla paljon muitakin hauskoja suunnitelmia, mutta ehkä niistä lisää sitten myöhemmin, kun aurinkoiset hellepäivät eivät tunnu niin turhauttavan kaukana olevilta.
Irtisanoin tänään asuntoni Ullanlinnan sydämessä. Asuin siellä kolme ja puoli vuotta. Rakastan sitä asuntoa ja jokaista muistoa, jonka se pitää sisällään. Minun turvani. Minun kotini. Mutta kun herään aamulla ja näen vieressäni nukkuvan miehen, jonka pitkät hiukset ovat sotkeutuneet hänen kasvoihinsa ja jonka kaunis suu on pienessä hymyssä, tajuan, että vain hänellä on väliä. Haluan elää hänen kanssaan. Haluan jakaa hänen kanssaan keittiön, tapella verhojen väristä, laittaa yhdessä ruokaa, tulla yhteiseen kotiin, lukea yhteistä sanomalehteä ja tuijottaa naapurissa avonaisesta ikkunanraosta tupakkaa polttavaa naista, joka ei koskaan tunnu nukkuvan. Haluan jatkaa eteenpäin, sulkea Ullanlinnan kodin oven perässäni ja ottaa pelottomana askeleen tulevaisuuteeni.
Olen aina pitänyt kynsin ja hampain kiinni asioista. Antanut niille kamalasti tunnearvoa. Pelännyt muutosta. Muistan aina ajatelleeni, että haluan asua aivan Helsingin keskustassa - Tavastian ja Nosturin välissä. Kun muutin sinne, en koskaan kuvitellut haluavani mitään muuta. Eräänä iltana maatessani tulevan kotini sängyllä Vallilassa jäin miettimään miksi minä edelleen pakotan itseni ajattelemaan niin. Miksen anna tilaa sille ajatukselle, että viihdyn täällä? Miksi minä kuvittelen, että jos olen joskus halunnut jotakin, en voisi kasvaa ihmisenä ja haluta joskus jotain muuta? Huomasin hämmästyksekseni käydessämme eräiden ystävien luona Oulunkylässä/Käpylässä ihanalla puutaloalueella, että ajattelin millaista olisi asua siellä. Minä, joka en koskaan ole halunnut asua pitkän sillan pohjoispuolella. Nyt minussa on kummallinen rauha. En kaipaa enää mitään. Minulla on jo kaikki.
On vaikea uskaltaa ajatella, että on kasvanut. Että asiat ovat muuttuneet. Entä, jos tämä ajatus muualla asumisesta onkin joku mielenhäiriö? Entä, jos teen virheen? En saa tuota asuntoa enää koskaan takaisin. Silti irtisanomiskirje sujahti postilaatikkoon ilman pienintäkään epäilystä. Pieni jännitys hyrisee vatsanpohjassani, kun ajattelen, että aloitan uuden kappaleen elämässäni. Muistan, että A.W. Yrjänä jakoi elämänvaiheensa päiväkirjassaan asuinpaikkojensa mukaan. Nyt minun yksi elämänvaiheeni on päättynyt, sillä puolentoistakuukauden kuluttua Ullanlinnassa sijaitseva yksiö on historiaa. Iltalenkit Kaivopuistossa, Maxillin terassilta tulviva keskieurooppalainen ruuan tuoksu ja vastaan hoippuva Andy McCoy kuuluvat menneisyyteen. Minun opiskeluaikani keskeisimpään ajanjaksoon.
Puolen tunnin kuluttua rakastamani mies tulee kotiin keikalta Itä-Suomesta. Meidän tulevaan yhteiseen kotiimme. Minä kaipaan jo hänen hymyään. En malta odottaa.
Ratikka ei koskaan tule ajallaan. Tai minä en koskaan lähde ajoissa. Katselen puolisoni kotona (minun tulevassa kodissani) kelloa ja tiedän, että pitäisi lähteä ennen puolta, että ehdin kymmeneksi töihin. Joskus saan aikaiseksi, että päädyn pysäkille tasan puolelta. Palelee julmetusti. Ketään ei näy missään. Kummallista. Yleensä tässä on ihmisiä. Odottelen kolme minuuttia ja tuijottelen Lahdentien suuntaan. Ratikkaa ei näy. Odottelen ja odottelen, kunnes myönnyn siihen tosiasiaan, että aikataulun osoittama kellonaika on mennyt jo. Ratikka ei vaan tullut. Tämä tapahtuu joka kerta, kun olen ajoissa pysäkillä.
Sitten on ne kerrat, kun tulen pysäkille juuri täsmälleen siihen kellonaikaan, kun ratikankin pitäisi olla siinä. Mutta kun ratikka ei ole siinä ja minä olen. Epäilys alkaa kalvaa mieltäni. Olisinhan minä nyt nähnyt suoran päästä, jos ratikka olisi mennyt juuri edestäni. Mutta kello on juuri sen verran kuin pitääkin, eikä suoran toisessa päässä näy liikettäkään tulevasta ratikasta. Sitten sitä jää arpomaan, että lähteäkö kävelemään 10 minuutin päässä olevalle metrolle vai odottaako, jos se ratikka vaikka tulisikin hieman myöhässä. Ja tottakai - jos lähdet kävelemään, ratikka viilettää ohitsesi, jos jäät odottamaan, se ei tule.
No sitten on ne kerrat, kun vihdoin pääset ratikan sisälle. Ne ne vasta mukavia ovatkin. Muuttaessani Helsinkiin minulla oli julkisen liikenteen kammo. Ja syystä. Olin nähnyt täällä vieraillessani sen kaiken: serpentiiniin ja pukuun sonnustautuneen bisnesmiehen kusella pysäkille pysähtynyttä ratikkaa vastaan, miehen kaivelemassa sukuelimiään läheisellä penkillä sekä ne kymmenet ihanat alkoholistit, narkkarit ja muut, jotka jostain syystä haluavat ilmoittaa koko ratikalle nussivansa vieressään istuvaa toista alkkista, olevansa cowboyta tai voivansa kyllä näyttää taivaan merkit kelle tahansa. Olen kuitenkin pakottautunut käyttämään ratikkaa, koska elämäni rakkaus sattuu asumaan kutosen reitin varrella.
Tänään eteeni tuli istumaan tummaihoinen mies jossain Kurvin kohdalla. Siististi pukeutunut, harmittoman näköinen, puhui huonosti suomea. Seuraavalta pysäkiltä nousi kyytiin pariskunta, joista en heti tajunnut, etteivät he ole aivan aamukahvin voimalla liikkeellä. Resuisen näköinen rasvatukkainen nainen - mahdotonta päätellä oliko hän 28 vai 38 - seisoi hetken ratikan keskiosassa pilotti päällään ja silmäili penkeillä istuvia ihmisiä. Sitten hän tuli edessäni istuvan tummaihoisen miehen viereen ja ilmoitti tälle, että tämän tulisi mennä pois, koska hän haluaa istua tällä paikalla. Mies siirtyi hämmästyneenä pois ja tuli istumaan viereeni riviä taaemmas. Pilottitakkinen nainen viittoi tyytyväisenä harittavakatseisen puolisonsa viereensä ja vilkaisi välillä halveksivasti meitä taaempana istuvia.
Yritin tuijottaa muualle ja peittää sen tosiasian, että noista kahdesta lähtevä haju oli niin sietämätön, että minun oli vaikea hengittää suojaamatta naamaani valkoisella kaulahuivillani. Olisin todennäköisesti saanut turpaani, jos olisin sen näyttävästi tehnyt. Rautatieaseman kohdalta ratikkaan kiipesi kolme muuta tyyppiä, jotka kaksi edessä istuvaa heti tunnistivat. Yksi ratikkaan nousseista miehistä tuli uhoamaan pilottinaiselle, että tämä on valehdellut, että hänen veljensä olisi hakannut tätä. Mies uhkaili naista ja näytti kaulassaan olevaa ristiä ja sanoi, että sä tiedät mitä tämä tarkoittaa.
He olivat kaikki menossa jonnekin tiettyyn paikkaan. Ratikkaan noussut lyhytkasvuinen alkkisnainen toitotti Koffin tölkki kädessä, että tänään on pakko mennä sinne tiettyyn paikkaan. Sinne on päästävä. Mietin koko ajan minne tuollainen porukka voi olla menossa. Yksi miehistä alkoi selittää kuinka heillä on kaverinsa kanssa oikeudenkäynti tulossa, he odottelevat sitä. Yritin kutistua penkissäni mahdollisimman pieneksi ja vetäytyä kauemmas, sillä porukasta lähtevä pistävä haju oli niin järkyttävä, että siihen verrattuuna kotikunnassani ajellessa ajoittain ikkunasta sisään tulvahtava lehmänlannan haju on suorastaan miellyttävä.
Lyhyt nainen alkoi selittää kuinka oli heittänyt erään korston ulos jostain mestoilta, kun tämä oli alkanut aukoa päätään. Nainen sanoi nauttivansa kunnioitusta. Kunnon jengihierarkiaa. Yritin kääntää iPodini volyymia kovemmalle, sillä jostain syystä ajattelen, että mitä vähemmän kuulen heidän ääntään, sitä kauempana he minusta ovat. Jäimme kaikki pois samalla pysäkillä. Jostain syystä naiset jäivät mieleeni. Mitä hemmettiä täytyy tapahtua, että heistä tulee tuollaisia? Ovatko he joskus olleet lapsia? Millaisista perheistä he ovat? Onko heillä vanhempia? Koska jos on, niin luulisi, että vanhemmat olisivat yrittäneet pelastaa heidät. Ja millä ihmeen rahoilla he elävät? Ja miten alkoholistit pariutuvat? Mistä he löytävät toisensa? Puistoista? Olen usein nähnyt todella pahasti alkoholisoituneita pariskuntia vaeltamassa käsi kädessä pitkin Helsinkiä. Olen myös usein nähnyt porukoita, joissa on kaksi tai kolme miestä ja yksi nainen. Onko nainen jonkun puoliso vai kuuluuko hän kaikille yhteisesti? Tuntevatko alkoholisoituneet narkkarimiehet todella jotain vetoa kuset alleen laskeneeseen rasvatukkaiseen naiseen, jota ei edes erottaisi naiseksi ellei tällä sattuisi olemaan tissejä? Vai onko kyseessä vain jengi, jossa sukupuolella ei ole mitään merkitystä?
Ilmeisesti täydellisen hämmennyksen saavuttamiseen ei kauniina talviaamuna tarvita muuta kuin yksi kutosen ratikkamatka Kallion halki. Ainakaan siinä tapauksessa, jos on kotoisin sieltä mistä minä olen.
Aloitetaanpas uudestaan.
Vituiksihan se meni, kun ensimmäisen kerran yritin. Toisella kerralla meni Harlekiini-romaaniksi, jonka hahmot olivat kuin teini-ikäisen pikkuprinsessan kuvitelmista; epätodellisia ja kaiken lisäksi epäkiinnostavia. Kolmannella kerralla päätin olla varovaisempi, yrittää olla hauska, mutta tiikeri ei ole päässyt eroon raidoistaan, ei dalmatialainen täplistään, eikä kukaan muukaan mistään, mikä ei vaadi kivuliasta ihonsiirtoa. Minä en päässyt eroon minusta. Tässä blogihistoriani lyhykäisyydessään.
Jos nyt yrittäisin taas. Käytyäni jälleen kaikkien väärinkäsitysten jälkeen tarkistamassa umpikujan takaseinässä olevan kirjanpidon, olen varma, että puumerkkejäni täydellisistä metsäänajoista mahtuu sinne vielä vaikka kuinka paljon. Ja senhän minä osaan. Joten... koska en pysty lopettamaan kirjoittamista, aloitan sen taas alusta. Ja yritän olla ajamatta metsään heti ensimmäisessä kaarteessa.